Kesäduuni

Tästä tapahtumasta on vierähtänyt jo hyvinkin yli 30 vuotta ja vuosien aikana muistot ovat voineet sekä hieman haurastua että haalistua. Oli synkkä ja myrskyisä… ei vaan sittenkin lämmin ja kaunis kesäpäivä. Olin ensimmäisessä oikeassa työpaikassani. Olin toki aikaisemminkin jo tehnyt töitä mainoslehtiä jakamalla, mutta tämä oli täysipäiväinen kesätyöpaikka kunnon palkalla. Työpaikkani oli monen muun nuoren tapaan kunnan puutarhaosastolla ja toimenkuvani yleismies Jantusen apupoika, leikkasin nurmikkoja, pensasaitoja ja tein kaikenlaisia rakennus- ja korjaustöitä ja monenlaista muutakin puuhastelua.

Työpari

Meitä Jantusen sedän oppipoikia oli kaksi. Minulla oli työparina suurin piirtein saman ikäinen ja yhtä kokenut kaveri. Yhdessä ajoimme nurmikot, leikkasimme aidat ja korjasimme leikkipaikkojen rakenteita. Tänä kyseisenä päivänä oli vuorossa puutarhan yhden kasvihuoneen katon korjausta. Jos oikein muistan, niin vaihdoimme katon ja seinän liitoskohdassa olevia puisia listoja, vanha pois ja uusi tilalle -tyyliin.

Puutarhalla oli useampia kasvihuoneita vierekkäin ja niiden välissä muhkuraista, hoitamatonta mättäikköä – pehmosta ja petollista. Meillä oli käytössämme tavalliset siirrettävät tikapuut. Toinen oli vuorollaan yläilmoissa tekemässä työtä ja toinen piti tikkaita pystyssä alhaalla. Maasto oli mitä oli ja tikkaat olisivat voineet helposti kaatua hetkellä millä hyvänsä ilman tukemista. Samalla maassa oleva sai myös hetken levähdettyä, tikkailla työskentely täysipäiväisesti ei ole mitään ihan kevyttä duunia etenkään helteellä.

Voi niitä aikoja

Siihen aikaan oli vielä elämä edessä ja tukka takana, ja kun elettiin 80-luvun puoliväliä niin tukka oli minullakin hieman pidempää hevisorttia ja ehkäpä jopa kiharrettua. Se oli kesä, jolloin dingo oli kovin juttu omppupompun ohessa ja pojatkin saivat meikata. Onneksi ei enää nykyisin tarvitse tuollaisen pitkän tuuhean tukan kanssa tapella, leijonan harjan tilalla on lähinnä vaippapaviaanin takalistoa muistuttava karvoitus. Musiikkimakukin on hieman noista ajoista muuttunut.

Päällä oli varmaankin sen ajan kunnollinen puutarhaosaston kesäduunarin virallinen työpuku eli farkkusortsit ja valkoinen hihaton paita – jotta pensasaitojen leikkuussa pullistuneet hauikset saivat riittävästi d-vitamiinia, vaikka ei silloin d-vitamiinista kukaan mitään puhunut. Aurinkoakin otettiin roiskimalla päälle kookosöljyä pullosta. Silmillä oli ray-banien kopiot mallia peililinssit. Jaloissa saattoi olla jopa kumisaappaat, kun ei crocseja vielä oltu keksitty. Lippis oli tietysti päässä lippa taaksepäin asemoituna.

Vasara ja nauloja

Puutarhalla oli meidän lisäksemme myös töissä joukko samanikäisiä nuoria naisenalkuja vanhempien vakityöntekijöiden lisäksi. Tytöt saattoivat hyvinkin olla viereisellä taimipihalla kukkapenkkejä kitkemässä meidän ahertaessamme kasvihuoneen katon kimpussa. Nyt oli minun vuoroni olla maassa pitämässä tikkaita pystyssä parhaani mukaan. Samalla varovasti uskalsi peililinssien suojasta vilkuilla tyttöjen työn edistymistä.

Näinköhän yläilmoissa oleva työkaverini oli uppoutunut samoihin aatoksiin, sitä en muista eikä se varmaankaan koskaan selvinnyt. Kuulin kuitenkin yläpuolelta jonkinlaisen hätääntyneen huudahduksen, tietysti saman tien nostin katseen kitkijöistä kohti taivasta ja huudahdin vastaan suomalaisen peruskysymyksen ”HÄÄH?”.

En ole ihan varma pääsinkö artikuloinnissa viimeiseen äänteeseen saakka ennen kuin se vasara oli suussani. Siitä se kuitenkin tipahti samalla vauhdilla maahan ja minä kummastelin, että mitä ihmettä oikein tapahtui. Jostain syystä kaverin vasara oli päässyt tipahtamaan ja hän siitä jollakin älähdyksellä minua yritti varoittaa. Minä sitten tietysti tein juuri sen, mitä ei olisi pitänyt eli käännyin katsomaan suoraan kohti putoavaa vasaraa.

Mopolla lääkäriin

Pikkuhiljaa valkoinen hihaton paita alkoi muuttua punertavaksi. Hetken pomon kanssa asiaa mietimme ja päädyimme lopputulemaan, että lääkärissä olisi hyvä käväistä. Päräytin mopon käyntiin ja hurautin ilman kypärää terveyskeskukseen muutaman kilometrin päähän. Kypärää ei voinut päähän vetäistä kun se olisi sekä likaantunut vereen ja se päässä ei olisi pystynyt oikein kunnolla painamaan rättiä suuhun.

Terveyskeskuksen yhteydessä oli myös hammaslääkäri. En enää tarkkaan muista, mitä lääkärikäynnillä tapahtui, mutta lopullisena tuomiona oli se, että yläetuhampaista oli kahdesta lohjennut pienet palat ja alahampaat olivat tulleet alahuulesta osittain läpi. Tuosta se suurin verenvuoto sitten oli seurauksena ja parilla tikillähän siitä selvittiin. Seuraavana päivänä olin jo takaisin samoissa töissä ja tuollaiset pienet arvethan olivat vain komistusta siihen aikaan, kun ei partakaan vielä kunnolla kasvanut.

Ei oppi ojaan kaada

Sellainen oli minun ekakerta.

Tuon ensimmäisen työtapaturman jälkeen minulle on sattunut joitakin muitakin vuosien aikana. Tuota ekakertaa kun nykyisin joskus miettii niin onneksi voi todeta, että työturvallisuudessa on menty huomattavin askelin eteenpäin. Meitä oli kaksi rakennustöissä melkoisen kokematonta poikaa tekemässä aika vaativaa työtä kohtuullisen korkealla. Työvälineinä oli tavalliset tikkaat, jotka eivät toisen tukematta olisi edes pysyneet pystyssä huonolla alustalla. Lisäksi oli vasara ja nauloja. Minkäänlaisia putoamissuojaimia tai muita suojaimia ei ollut käytössä, ei kypäriä, ei suojalaseja, ei turvakenkiä, ei yhtään mitään ellei lippalakkia ja halpoja ray-banin kopioita sellaisiksi lasketa.

Tuossa onnettomuudessa olisi voinut myös käydä paljon pahemmin, nyt selvittiin pelkällä tuurilla parilla hampaanlohkeamisella ja haljenneella huulella. Vasara olisi aivan hyvin voinut osua myös silmiin, kurkkuun tai vielä pahemmin suuhun. En osaa myöskään sanoa, mitä olisi käynyt, jos se olisi tippunut vaikkapa suoraan ohimoon tai niskaan, jos huudon kuultuani olisin väistänyt eri suuntaan. Vielä paremmalla tuurilla olisi tietysti voitu myös onnettomuus välttää ja kirjata ”läheltä piti” tapahtuma. Tosin luulen, että tuohon aikaan ei tuostakaan tapaturmasta todennäköisesti kirjattu yhtään mitään mihinkään.

Onneksi nykyään tuollainen tapaturma pystytään välttämään. Nykyisin voidaan toimia ja toivottavasti toimitaan ennakoivan työturvallisuuden ja oikean turvallisuusasenteen periaatteiden mukaan – tuon tyyppisen tapaturman pitäisi olla käytännössä mahdotonta tapahtua.

Tikapuiden sijasta käytetään kunnollisia telineitä, joita ei toisen tarvitse pitää pystyssä, molemmilla olisi kunnolliset suojavälineet putoamista ja putoavia tavaroita vastaan. Lisäksi työssä käytettävien tavaroiden, kuten vasaran, putoamisen ei pitäisi olla edes mahdollista.

Tärkeää on myös tehdä havaintoja omasta ja muiden työstä ja työolosuhteista, heti vaaran havaittua siihen puututaan ja siitä tehdään järjestelmään asianmukainen ilmoitus. Systemaattisella vaarojen tunnistamisella ja riskien arvioinnilla voidaan jo ennaltaehkäisevästi vähentää erilaisten vaaratilanteiden syntymistä.

Elämän keskipisteet

Jos olet lukiessasi ehtinyt miettimään niitä kolmesta viiteen elämässäsi tärkeää asiaa, niin mahdollisesti olet päätynyt niissä joihinkin näistä:

• perhe, lapset, vanhemmat
• muut läheiset ja ystävät
• koti
• työ
• toimeentulo
• raha ylipäätään
• vapaa-aika
• harrastukset
• turvallisuus
• terveys
• jne

Työtapaturmat ja tapaturmat ylipäätään vaikuttavat suurimpaan osaan, elleivät peräti kaikkiin, elämäsi tärkeisiin asioihin – ja mihinkään niistä tuskin positiivisesti. Mitä vakavammasta tapaturmasta on kyse, sitä suuremmat seuraukset sillä on kaikkiin näihin tekijöihin. Jokainen työtapaturma on inhimillinen tragedia, toiset suuria ja toiset pieniä. Mutta koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä tapaturmassa tulee tapahtumaan tai miten pahat seuraukset sillä voikaan olla. Tästäkin syystä jokainen vältettävissä oleva tapaturma pitäisi pystyä välttämään. Tähän auttaa suuresti työyhteisön kunnollinen turvallisuusasenne ja toimivat työkalut turvallisuusjohtamisessa ja ennakoivassa työturvallisuudessa.

Ota meihin yhteyttä, kerromme mielellämme taatusti toimivista työturvallisuuden työkaluista. Oikeilla työkaluilla pystytään myös tukemaan ja tuottamaan kunnollista turvallisuusasennetta.